Radio Days on nostalginen kurkistus aikaan, jolloin ei vielä ollut televisioita. Radion ohjelmavirta sen sijaan tarjosi jokaiselle jotakin, oli supersankaritarinointia naamiokostajineen, romanttisia laulelmia unelmoijille, uutisia niin natsien etenemisestä Euroopassa kuin paikallisista onnettomuuksista sekä uudenvuoden juhlinnan selostusta rikkauden suosimasta ravintolasta, jonka antimista ja ilmapiiristä moni radion äärellä unelmoi.

Elokuva koostuu anekdooteista, jotka liittyvät Needlemanin työväenluokasta ylöspäin haikailevan perheen ja lähisuvun yhteistalouden koomisesti tyypiteltyihin hahmoihin setineen ja täteineen sekä toisaalta radiolähetyksiin ja niiden kulisseissa toimiviin ihmisiin. Keskushenkilönä on kymmenvuotias Joe Needleman, jonka kertojanääni muistelee lapsuutensa neljäkymmenlukua ja amerikkalaista kaupunkielämää.

Naseva, kevyen sarkastinen dialogi tuottaa hymyilyttävän lakonisia tokaisuja, kuten Joelle kohdistettu, turhautuneen äidin suusta tuleva "meidän elämämme on jo pilalla, sinusta voi vielä tulla jotakin", kun hän toruu poikaansa liiasta radionkuuntelusta ja puolustelee omaa kuunteluaan. Henkilöhahmot ovat toiveineen ja unelmineen lempeän humoristisesti kuvattu. Ravintolasalin tupakkatytöstä (Mia Farrow) noustaan kommellusten siivittämänä seurapiireihin ja yrittämään näyttelijäntyötä.

Elokuvassa musiikilla on keskeinen rooli, se ilmentää ajan henkeä, se tulvii radiosta, joka perheessä "oli aina päällä". Kappalevalikoima koostuu viihde- ja showmusiikista, sävelistä ajalta ennen nuorisomusiikin invaasiota. Elokuvaa kantavat Woody Allenin tavaramerkkinä toimivat nokkela sanailu ja ihmiselon arkipäiväisyyksille naureskelu. Kerronta on ilmavaa ja kevyttä.