Bosniaherzegovinalainen Danil Tanovic on käsikirjoittanut ja ohjannut tiiviin fiktiivisen näkemyksensä omaa kotiseutuaan 1990-luvun alussa raunioittaneesta sisällissodasta, sen dynamiikasta, ihmisistä osana instituutioita: armeijaa, YK:ia, mediaa. Ihmisistä, jotka ovat tarkkaan määriteltyjen rooliensa vankeja. On vaikea ymmärtää miten oli mahdollista, että sosialismin päätyttyä 1989 "yhteisöllisestä eetoksesta" päädyttiin kansanmurhiin vain parissa vuodessa. Tanovicin ei tee spektaakkelia vaan tarkastelee sotaa kahden ihmisen vaihtelevan käytöksen kautta rajaamalla kertomuksensa päähenkilöiden lähikuviin.

Juoni on yksinkertainen: Serbien ja Bosnialaisten etulinjojen väliin ei-kenenkään-maalle autioon ampumahautaan joutuneet molempien puolten edustajat kohtaavat toisensa. He yrittävät päästä takaisin omalle puolelleen hengissä. Voiko yhteinen ongelmatilanne yhdistää? Kumpi osapuoli aloittikaan sodan? Tämä on kaikki epäselvää. Teemat kuten syyllisyys ja kostonhimo käydään ampumahaudan jännitteisessä ilmapiirissä lävitse. Huumoriakin on paikoin keventäjänä, toki mustaa sellaista.

Tanovic on No man's landin ohjaajana uskottava: Hän on paikallinen, joka liikkui sisällissodan aikana Bosnian armeijan mukana valokuvaajana dokumentoiden tapahtumia. Hän emigroitui sodan lopulla 1994 Brysseliin ja palasi takaisin kotiseudulleen asumaan 2007. Jännitteisten tilanteiden luominen, ja niiden ylösalaisin kääntyminen voimadynamiikkaa keikauttamalla onnistuukin vakuuttavasti.

Elokuva maalaa kuvan sodasta, jossa ei ole voittajia. Sodasta, jossa "ulkopuoliset" eurooppalaiset eivät todella välittäneet siitä mitä Bosniassa tapahtui, jäikö joku eloon vai ei. Kansainväinen mediaväki jahtaa vain hyvää skuuppia. Myös YK:n byrokratia sodan aikana saa ohjaajalta pyyhkeitä, odotetustikin.