Kuvio on seuraava: showtanssijana työskentelevä Angela (Anna Karina) haluaisi lapsen. Avomies Emile ( Jean-Claude Brialy) ei innostu ajatuksesta, mikä tietysti kismittää kovasti Angelaa. Pariskunnan ystävä Alfred (Jean-Paul Belmondo) on mukana kolmantena pyöränä. Alfred vakuuttelee rakkauttaan kahden kesken Angelalle mutta hän ei oikein vakuutu miehen puheista. Juonen kulku ei ole kuitenkaan se juttu tässä elokuvassa. Pitkän uran tehnyt, ranskalaisen ns. uuden aallon elokuvan keskeisiin nimiin kuuluva Jean-Luc Godard kun on tunnettu siitä, että hän rikkoo tavanomaisen elokuvakerronnan kaavoja ja lakeja. Niin on tässäkin hänen varhaistyössään vuodelta 1961. Huomio kiinnittyy enemmänkin elokuvan ylöspanoon, visuaaliseen, huolella mietittyyn ilmeeseen voimakkaine väreinen sekä yllättäviin siirtymiin/leikkauksiin - siis kuvamateriaalilla leikittelyyn. Kohtauksia toistamalla ja musiikkia "ryöpsäyttämällä" tehostetaan vaikutelmia.

Elokuvassa kuultavat musiikkinumerot eivät ole mielestäni vain taustaa ja tunnepitoista tarinan käänteiden tehostusta vaan ne kommentoivat myös elokuvan teemoja ja hahmojen päässä mahdollisesti pyöriviä kysymyksiä. Esimerkiksi Charles Aznavourin suulla kuullaan melko kaunistelematon kuvaus avioliiton arjesta miehisestä näkökulmasta. Huumori on elokuvassa viistoa, kuten juuri Aznavourin chanson-esityksessä. Elokuvan metatasoa eli itsetietoista elokuvan rakenteiden ja formaatin tarkastelua tuodaan esiin muun muassa repliikeissä, joissa viitataan muihin elokuviin tai näyttelijöiden oikeaan elämään elokuvan ja roolihahmojen ulkopuolella. Tällä(kin) tavoin vieraannutetaan katsojaa juonen perinteikkäästä seuraamisesta, uppoutumisesta tarinaan ja samastumisesta hahmoihin. Elokuvan aluksi moinen tuntui häiritsevältä mutta vähitellen Godardin elokuvallisen “kielen” alkoi hyväksyä.

Varhaiset musikaalit ja niille ominainen kepeä ohjaustyyli tanssinumeroineen on yksi ilmeinen avain tähän elokuvaan. Myös muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt (tosin tyystin toisen tyyppinen tunnelmaltaan ja konventioiltaan) Jacques Demyn ohjaama Cherbourgin sateenvarjot tuli mieleen elokuvan alkujaksossa, jossa näytetään ranskalaista, värikylläiseksi lavastettua katukuvaa sentimentaalisen musiikkikappaleen soidessa (kuvaavaa kyllä: pätkittäisenä, liikenteen melun katkomana) taustalla.

Väreillä luodaan elokuvan tunnelmaa ja kiinnitetään katsojan huomio; Angelan kirkuvan punainen paita kohdistaa katseen valkoisessa huoneistossa vääjäämättä juuri häneen. Angelan näyttelijän, Anna Karinan valovoimainen suoritus pitää myös mielenkiintoa yllä kaiken ulkoisen hassuttelun ja teknisten kokeilujen ohella. Enemmänkin kyse on pintatasolla pysyttelemisestä, hänen tyttömäisestä säteilystään, keimailustaan kuin esimerkiksi roolihahmon sisäisen maailman julkituomisesta. Tämä kepeä ja värikylläinen kolmiodraama ei siis esitä mitään syviä henkilökuvia, se on - ironista kyllä - tavanomaista juonikulun kehittelyä kaihtavaa viihdettä, josta luullakseni pitää sitä enemmän, mitä valmiimpi on hyväksymään Godardin itsetietoisen, elokuvan konventioilla pelailun.