Kaunis Elämä, italialaisen Roberto Benignin täysosuma vuodelta 1997, yllätti aikanaan suuren yleisön ja sulatti myös amerikkalaisten sydämet. Valloittava ja romanttinen elokuva kumartaa vanhoille elokuvan mestareille fyysisellä ja lapsekkaallakin komiikallaan, joka alussa tuntuu vievän tarinaa päättömän farssin suuntaan. Benignin esittämä, suorastaan raivostuttavan hilpeä Guido saapuu maalta kaupunkiin ja rakastuu suin päin. Päättäväinen haaveilija saa lopulta prinsessansa ja Toscanan kauniisiin maisemiin sopivan perheidyllin.

Tämän perusteella on vaikea uskoa, että kyseessä on lopulta yksi koskettavimmista toisen maailmansodan kauhuja kuvaavista elokuvista. Sodan loppuvaiheessa juutalaista syntyperää oleva Guido ja hänen läheisensä päätyvät keskitysleirille, jossa rakastava isä tekee kaikkensa suojellakseen viisivuotiasta poikaansa leirin kauheuksilta. Hassun haaveilijan karikatyyristä alkaa kuoriutua uusia sävyjä mahdottomissa olosuhteissa, joissa kyvystä haaveilla tulee nopeasti elinehto myös ympärillä oleville.

Elokuvan jokainen kohtaus on kuin päähenkilönsä Guido. Ensimmäisestä kuvasta viimeiseen ne tulvivat vilpitöntä ja vastustamatonta elämäniloa, joka voittaa puolelleen kaikkein kyynisimmänkin silkalla periksi antamattomuudellaan. Elokuva myös kasvaa hahmonsa mukana: hyväntahtoisena romanttisena kohelluksena alkanut tarina saa edetessään yhä syvempiä ja vaikuttavampia sävyjä, kun se kieltäytyy hetkeksikään antautumasta toivottomuuteen. Kauniin Elämän koskettavuus perustuukin pitkälti sen lapsenomaisen toiveikkaaseen lähestymistapaan, jollaista en ole kohdannut muissa toista maailmansotaa ja sen kauheuksia sivuavissa elokuvissa.

Ei tarvitse katsoa paljonkaan elokuvia huomatakseen, ettei Oscareilla voi mitata elokuvan laatua. Siitäkin huolimatta haluan lopuksi viitata hieman tilastoihin ja tiputella joitain nimiä, jotta Benignin elokuvan saavutukset on helpompi ymmärtää. Italiankielinen elokuva sai aikanaan peräti seitsemän Oscar-ehdokkuutta, kisaten jopa parhaan elokuvan palkinnosta Pelastakaa Sotamies Ryanin, Rakastuneen Shakespearen, Elizabethin ja Veteen Piirretyn Viivan kanssa. Lopulta elokuva palkittiin musiikistaan ja parhaana ulkomaisena elokuvana, minkä lisäksi elokuvan myös käsikirjoittanut ja ohjannut Benigni vei parhaan miespääosan palkinnon Tom Hanksin, Ian McKellenin, Nick Nolten ja Edward Nortonin katsellessa sivusta. Tällaisten teosten ja tekijöiden rinnalla jo ehdokkaaksi pääseminen kelpaisi varmasti kenelle tahansa elokuvantekijälle.