Kun katson Lars von Trieriä, voin luottaa kärsimykseen. Antichrist ei tee poikkeusta.

Elokuva kuvaa raadollisen läheltä inhimillisyyttä ja menetyksen esiintuomaa pirstaloitumista. Alun paljaudesta lähtien on jälleen selvää, että niin katsojalta kuin henkilöhahmoiltakin tullaan vaatimaan kaikki. Antichristin ihmiset ovat särkyneitä ja omien pakkomielteidensä rajoittamia. Maailma on pelottava ja käsittämätön. Kaikki tapahtuva etenee omaa, vastaansanomatonta tahtiaan.

Antichrist on lohduton pahan mielen elokuva. Pystyn ymmärtämään, miksi moni kokee sen tai von Trierin muut elokuvat liiaksi. Itselleni teos on kuitenkin puhdistautuminen. En odota elokuvilta kivaa tai viihdyttävää, vaan minun ja tekijän persoonallisisten kokemusten yhteentörmäyksen sytyttämää syvää elämystä, peiliä johon heittäydyn ja joka ajaa minua kohti itseäni. Tämän Antichrist minulle teki ja tekee.

Von Trierin maailmassa toivoa ei liiemmin ole. Pahuus hengittää suoraan kasvoille. Elokuva hajottaa muistuttamalla totaalisella tavalla maailmamme väkivaltaisuudesta ja ihmisten rikkinäisyydestä. Parhaimmillaan tämä tuska inspiroi ja rohkaisee: Kärsimyksen tiedostaminen pakottaa antautumaan. Antautuminen ja hyväksyminen johdattavat vastuun ja kasvamisen äärelle. Satuttaminen loppuu vasta kun ihminen puhdistautuu ja voimautuu vastaanottamalla oman kärsimyksensä, totaalisesti ja ehdoitta. Muistuttamalla maailmassa olevasta pimeydestä Lars von Trier tekee tilaa valolle.

Elokuva on sekä teknisesti että sielullisesti ravitseva. Niin visuaalisuus kuin näyttelijätkin koskettavat. Kokonaisuus puhuu tekijänsä ainutlaatuista kieltä. En suosittele Antichristia kenellekään, sillä luotan siihen että elokuvaa tarvitsevat katsovat sen ilman suositustanikin.